Teos tanssivasta ja poeettisesta ihmisestä (taidekritiikki)

Kritiikki julkaistu alunperin Liikekieli.com-verkkolehdessä marraskuussa 2008

Tommi Kitti: riffi

Koreografia: Tommi Kitti

Valosuunnittelu: Janne Teivainen

Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila, Sanna Bollström

Tanssijat: Satu Halttunen, Virpi Juntti, Unna Kitti, Natasha Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Mammu

Rankanen, Vera Tegelman, Eero Vesterinen

Musiikki: Bratsch, rumpukomponentit Jussi Nikula

Pukujen toteutus: Sanna Bollström

Valokuvat ja graafinen suunnittelu: Marko Mäkinen

Tuotanto: Riemu ry / Satu Immonen, Liikkeellä marraskuussa -festivaali, Zodiak – Uuden tanssin keskus

Teoksen seuraaminen oli järisyttävä kokemus. Sanotaan se nyt alta pois.

Jos oletetaan ihmisen olevan, ei ainoastaan rationaalinen, vaan leikkivä ja mimeettinen eläin, sanotun perusteella teosta seurasi kuin ihmistä sinä mikä se tällöin on: tanssiva, leikkivä ihminen. Pelissä on tällöin koko kehollisen ihmisenä-olemisen näkeminen jollain uudella valolla valaistuna. Onhan ihmisen oleminen toki pelissä muuallakin, mutta näin järisyttävän paljaana vain harvoin.

No, mitä se on se ihminen, olettaen tällaisen puhetavan? Ihminen on (olemistaan) yhdessä. Ihminen on liikkeessä suhteessa muihin ja muiden kanssa. Tästä ”vuorovaikutuksellisuudesta” voisi käyttää hyvin yksinkertaisesti sanaa rytmi, ainakin jos sen yhteydessä sopii muistuttaa sen antiikkisesta määritelmästä: kehon liikkeen muoto.

Ihminen koostuu (siis ihminen kehona (ja mitä muuta ihminen on?)) erilaisista intensiteeteistä. Se on samaan aikaan mimeettistä oppimista, jäljittelyä ja seuraamista, niin kuin mielestäni Kitin teos asian osoitti. Yhdessä oleminen on kehon kannalta erilaisissa rytmeissä olemista muiden kehojen kanssa. (Ajatellaan vaikka suomenkielen sanaa ”tahdittomuus”. Jos et löydä sopivaa rytmiä, olet tahditon). Tästä kertoo myös omaa tarinaansa, kenties, teoksen nimi riffi. Tarkoittaako se sitten jonkinlaista ”kehojen riffiä”? Ehkä.

Samaan aikaan ihminen on (olemistaan) aina kiinni perinteessä, ikään kuin rytmissä sen kanssa, aina jo opituissa liikkeissä, perityissä yhdessäolonmuodoissa ja niiden historiassa, tanssin synkronioissa, tekniikoissa ja missä lie. Kitin teos avasi näin ollen näkymän siihen, ettei tanssivassa ihmisessä ole kyse kehosta, jota rationaalinen ihminen voi ainoastaan halutessaan käyttää taiteelliseen ilmaisuun tai niin, että kehoon sisältyy jonkinlaisena romanttisena ylimääränä kyky liikkeiden avulla (”runollisesti”) ilmaista kauniita asioita. Kyse on jostain muustakin ja jostain paljon tärkeämmästä.

Tässä pitäisi osata ilmaista analogian voimalla tanssin ja kehollisen ihmisenä-olemisen välisestä suhteesta sama asia, jonka saksalainen filosofi Martin Heidegger on ilmaissut (Hölderlinin suulla) runouden ja kielen suhteesta. Heidegger ajatteli kielen mahdollisuuksien syntyvän runollisessa sanomisessa, eikä suinkaan niin, että kielellä yksinkertaisesti voi ilmaista asioita runollisesti (rationaalisen sanomisen ylimääränä). Vastaavalla tavalla Kitin teos valaisi sitä mahdollisuutta, että inhimillisen olemassaolon kehollinen perustus (ja onko sillä muuta perustusta ja mitä se tarkoittaa?) on leikissä ja tanssissa. Voitaisiin ehkä sanoa, että kehon mimeettinen oleminen paljastuu Kitin teoksessa.

Ei kai liikkuva ihmiskeho ole ilman muuta ymmärrettävä rationaaliseksi eläimeksi. Eikö liikkuvan kehon rationaalinen, johonkin päämäärään pyrkivä liike edellytä jo ”esirationaalista” mimeettisen kehon leikkiä, sen opetellessa esimerkiksi liikkeidensä tarkoituksenmukaisuutta ja sosiaalista konventionaalisuutta. Kun rakenteelliset asiat ovat täydellisesti hallussa, ei suuria eleitä tarvita. Riittää triangelin yksi sävel, antaakseni esimerkin, jota Kitti teoksessaan käytti.

Teoksen rakenteet eivät synnyttäneet teosta tiiviinä sulkeumana, jonkinlaisena valo- ja äänisuunniteltuna, maailmasta eristyneenä kohtuna pimeydessä, vaikka kaikki tällaisen illuusion synnyttämisen välineet olivatkin käytössä. Valot eivät toisin sanoen sulkeneet lavaa, vaan toivat tapahtuman valoon niiden ihmisten keskelle, jotka asian äärelle olivat kokoontuneet.

Musiikki kaikui välillä korvissa, välillä taas kuin se olisi tullut kaukaa jostain takahuoneesta.

Jos ei syntynyt mitään illuusiota tilasta tilan sisällä, ei myöskään syntynyt illuusiota jostain subjektiivisen kehokokemuksen pakottamisesta tanssin keinoin nähtäväksi. Tanssi ja kehon merkitykset osoitettiin päinvastoin olevan kehojen väleissä ja vuorovaikutuksissa; juuri liikkeissä, ei kehossa omana pikku sulkeumanaan.

Lavalla tapahtuvia asioita seurasi levollisesti, pakottamatta tai alleviivaamatta mitään. Teosta seurasi kuin ystävien keskustelua, mielenkiintoista, kokemuksen rintaäänellä lausuttavaa sanatonta opetusta tai lapsen leikkiä, ja tietysti näitä kaikkia samanaikaisesti. Tanssijoita seurasi niin kuin he tuntuivat seuraamaan toisiaan.