Arkkityyppi, luomisteko ja taide

Julkaistu Teatteri & Tanssi -lehdessä, 2/2018

Ehdotan, että taiteen vapauden puolesta taisteleminen esimerkiksi koulutuksen ja kritiikin alueilla on tänään taistelua taiteen sisältöä ennalta määritteleviä taipumuksia ja maneereita vastaan. Taiteen täytyisi olla näistä vapaa luomistekojen kenttä.

Tämä ei todellakaan tarkoita, että taide voisi olla mielivaltaisesti ”mitä-tahansa” tai että taiteen luomisteot olisivat harmitonta puuhastelua.

Uskon, että useimmat meistä allekirjoittaisivat seuraavan: taide on itseymmärryksellemme ratkaisevaa vaikkemme tarkalleen ymmärrä miten. Se on pyrkimys uskontojen, filosofian ja tieteiden rinnalla. Pyrkimyksessämme tunnustamme, että me emme ymmärrä itsestämme ja todellisuudestamme paljoa. Sen lisäksi emme ymmärrä paljoa itse tästä pyrkimyksestä. Pyrimme silti.

Taidekäsityksemme kivijalka on vanha ja se vaikuttaa meissä osin tiedostamatta. ”Taide on luovaa” on samaan aikaan truismi ja mysteeri.

Mitä sitten on uuden luominen? Kankaat, maalit ja niiden raaka-aineet valmistetaan. Niitä ei luoda mutta joskus niillä onnistutaan luomaan jotain, joka muuttaa todellisuuttamme ja ajatteluamme. Taideteos vaikuttaa pakottavan jonkinlaisesta puhtaiden impulssien muodottomasta kaaoksesta – ikään kuin tyhjästä –  esiin jotain radikaalisti uutta. Yksityiskohtien tasolla tätä on vaikea käsitteellistää. Kyse pitäisi kuitenkin olla taideteoksesta, eikä mistään ennalta ymmärretystä. Mikä teoksessa sitten tarkalleen ottaen on uutta? Minusta kuvaavin tapa käsitteellistää sitä, mitä onnistunut teos saa aikaan on kutsua sitä taiteen tapahtumaksi. Jotain tapahtuu teosta ympäröivässä todellisuudessa. Tällainen teos toimii vastoin olemassa olevien muotojen ja vakiintuneiden käsitysten järjestelmää ja pakottaa järjestelmän uusiutumaan. Tämän kaltainen näkemys toistuu pienin variaatioin esimerkiksi Gilles Deleuzen ja Alain Badioun kirjoituksissa. Merkille pantavaa tässä on teoksen rooli taiteen subjektina sankarillisen taiteilijamyytin sijaan.

Mielestäni tämä käsitys kuitenkin sisältyy latentisti myös siihen, mitä Carl Jung kutsui sankarin arkkityypiksi. Taiteilijan on teosta valmistaessaan käytävä sankarin tavoin kohti tuntematonta. Hänen on päästettävä irti tuttua todellisuutta koskevasta ymmärryksestä luodakseen uutta. Lopulta – kohdattuaan tuntemattoman – hänen on palattava teoksensa kanssa tuntemattomasta tunnettuun todellisuuteen ja hänen tekonsa elävöittää sen. Luomisteon ja taiteen tapahtumisen näkökulmasta se, mitä taiteilijalle tässä kaikessa käy, on jossain mielessä yhdentekevää. Sankarikin saattaa uhrata itsensä kohdatessaan tuntemattoman mutta hänen tekonsa elävöittää tunnetun maailman.

Haluan sanoa: emme voi noin vain hylätä ajatusta, että luodessaan teosta taiteilija ei tiedä, tai vielä paremmin, ei määritelmällisesti voi tietää, mitä on tekemässä. Siksi taiteilija on sankari, mutta vasta teos on taiteen tapahtumisen subjekti. Tästä ei välttämättä seuraa, että olisi olemassa teoksia ilman taiteilijoita. Kuitenkin taiteilija, joka ennalta käsin määrittelee teokselleen tavoitteita oman ymmärryksensä termein, jää oman ymmärryksensä vangiksi ja tuskin luo todellisuuteemme mitään uutta.

Ei siis riitä, että on taiteilija, jonka intentioita täytyisi tulkita. Jotta mitään taiteen kaltaista voi tapahtua, on ensin oltava teos – luomisteko – joka on tietyssä mielessä taiteilijalle yhtä vieras kuin esimerkiksi kriitikolle.

Miten sitten valmistaa teos, joka on vieras sen tekijälle? En tiedä. Joskus kuvittelin, että esimerkiksi taidekorkeakouluissa opetetaan opiskelijoille teosten valmistamista. Kykyä valmistaa tällaisia teoksia on perinteisesti kutsuttu mestarillisuudeksi tai virtuositeetiksi.

Ymmärryksemme rajoja koetteleva mestarillinen toimintakyky ja -horisontti asettavat meidät välittömästi kasvokkain tuntemattoman kanssa. Vaalimalla mestarillisia teoksia, tutkimalla luomisteon äärellä itseämme ja käsityksiämme todellisuudesta, myöntämällä sen edessä, ettemme ennalta tiedä toimintakykymme rajoja, pidämme avoinna uudistumisemme ja elävöitymisemme mahdollisuuksia.

Siellä täällä vaatimus taiteilijan mestarillisuudesta on tullut torjutuksi. Käsitys taiteesta ”yhteiskunnan peilinä” on tässä mielessä jo oireellinen. Uudestaan ja uudestaan selitetään, että teokset peilaavat tavalla tai toisella yhteiskunnallista todellisuutta ja osoittavat sen epäoikeudenmukaisuuksia. Esseessä ”Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi” (Nuori Voima, 7.11.2017) taiteilija Anna Tuori ja kriitikko Aleksis Salusjärvi kuvailevat hyvin, miten tämä asenne säästää taiteilijan luomistyön vaivalta: ”Se tekee taiteesta itsestäänselvyyksiä kilpaa kiljuvien teosten kuoron, joka häviää uutisoinnissa medialle ja syiden etsimisessä tutkijoille”. Aitoon luomistyöhön kykenemätön taiteilija estetisoi milloin omaa oikeamielisyyttään, milloin muodikasta ”taidediskurssia”. Yllättäen taiteilija nousee taas teostaan tärkeämmäksi ja taiteen subjektiksi.

Tavoittaako hahmottelemani käsitys luomisteoista jotain oleellista taiteen olemuksesta? Ainakin olemme organisoineet käyttäytymistämme ja ajatteluamme sen mukaisesti kymmenien tuhansien vuosien ajan. Evoluution näkökulmasta voimat, jotka ovat synnyttäneet kulttuuriimme taiteen käsitteen, ovat todennäköisesti tätäkin vanhempia. Emme saa unohtaa, että aivomme ovat edelleen suurelta osin apinan aivot. Haluan sanoa: kun puhumme tämänkaltaisista kulttuurillemme ja itseymmärryksellemme perustavanlaatuisista pyrkimyksistä, emme tiedä lähimainkaan tarpeeksi siitä, kuinka perustavia ja kuinka ratkaisevia ne meille lopulta ovat.

Ehkä huoleni on liioiteltua mutta samalla kun olen huolissani humanistisen sivistyksen ja koulutuksen puolesta, pelkään myös taiteen luomistekojen puolesta, osittain samankaltaisista syistä.

Banaali esimerkki vaaran paikasta on se, että sallimme viihdettä markkinoitavan taiteena. Mielestäni todellisempi uhka piilee käsityksessä, jonka mukaan taide on tavalla tai toisella itsestään selvien poliittisten doktriinien ja laiskasti ajatellun aktivismin työkalu. Pahimmillaan koko ympäröivä todellisuus tulkitaan edeltä käsin valtarakenteeksi ja sorroksi eikä teokselle sitten jää muuta tehtävää kuin markkinoida tätä lähtökohtaa. Tähän liittyy usein toinenkin taipumus, joka ilmenee myös irrallaan aktivismin tavoitteista. Noteerataan ennalta jokin ajankohtainen teoreettinen diskurssi tai hypoteesi ja tyydytään ”taiteen keinoin” selittämään, kuvittamaan ja koristelemaan sitä. Tuori ja Salusjärvi kuvaavat tämänkin tilanteen hyvin: ”Kun taiteen sisältö ja sen vaikutukset on lausuttava ääneen, se johtaa deskriptiiviseen taiteeseen. Teosta ei enää arvioida sen perusteella, mitä se ilmaisee ja onnistuuko se siinä, vaan teos käy alisteiseksi kontekstilleen. Tällainen taide jättää syrjään ne, jotka haluavat keskittyä teokseen tarinan eli myyntipuheen sijasta […]. Tällaisen taiteen perusteleminen eli brändääminen on vaivattominta, ja siitä on tullut 2010-lukua leimaava estetiikka”.

Ihmettelevä katse kohdistuu taidekoulutukseen. Mitä taidekorkeakouluissa oikein opetetaan? Apurahakäytännöt voimistavat osaltaan yllä kuvattua taiteen teoretisoitumista ja lähentymistä aktivismin kanssa. Useinhan teoksen valmistusprosessi alkaa, ei taiteen mysteerin tai ihmisen historiallisen taakan pakottamana, vaan teoreettiselta vaikuttavalla selittämisellä. Selittäminen suunnataan ensin rahoittajille, sitten katsojalle. Se määrää sisällön ennen kuin mitään luomistekoa on edes yritetty.

Leena Kuumola totesi vastaavan tilanteen kuvataiteen kontekstissa vuosikymmenen alussa (TAIDE 5/2012): ”Viime vuosien taidekoulutus on paljolti painottunut taiteen teorioihin[…]. Lähtökohtana [tulkinnoille] tuntuvat usein olevan ne laajamittaiset selittävät tekstit, jotka ovat muodostuneet käytännöksi näyttelykutsujen yhteydessä. Niiden luoma vaikutelma koskee kuitenkin taiteilijan intentiota, joka ei aina ole yhdenmukainen konkreettisen lopputuloksen kanssa. Tekstejä lukiessa tuleekin usein tunne, kuin niiden lähtökohdat löytyisivät pikemminkin taidemaailman odotuksista kuin taiteilijan omasta näkemyksestä[…]. Merkittävään taiteeseen liittyy yrittää mahdotonta, yrittää hahmottaa sitä mitä ei voi selittää. Nyt ollaan vapaaehtoisesti luopumassa tästä erityisyydestä.”

Tarkoittaako tämä, että aktivismi on minusta huono asia sinänsä? Ei. Entä teoria? Ei. Onko taiteilijoilla ja kriitikoilla itsetutkiskelun paikka? Viime vuosina näkemäni ja lukemani perusteella esimerkiksi nykytanssin ja esitystaiteen kontekstissa on. Asia, jonka haluan nostaa pöydälle, on ehkä liian monimutkainen yhdellekään meistä. Haparoiva dialogi eri tavalla ajattelevien välillä olisi kuitenkin paikallaan.